Timantin väri johtuu valkoisen valon selektiivisestä absorptiosta. Tällöin aine sitoo valon joitakin aallonpituuksia ja päästää läpi toiset aallonpituudet. Värittömissä timanteissa ei tapahdu minkäänlaista valon absorptiota, mustissa timanteissa puolestaan kaikki valo absorpoituu. Absorption aiheuttaa kaksi tekijää; joko atomien rakenteelliset ”virheet” tai rakenteessa olevat kemialliset aineet. Esim. typen läsnäolo saa aikaan keltaista väriä, boorin läsnäolo puolestaan sinistä väriä. Virhe kiderakenteessa puolestaan saa aikaan värin monissa vaaleanpunaisissa ja ruskeissa timanteissa. Timantin väri on nk. harvinaisuustekijä. Kun timantin väriä normaalisti arvioidaan, arvioidaan värittömyyttä ja aina irtotimanteista, ei koskaan istutetuista.
Ensimmäinen timanttien väriluokittelusysteemi perustui Intian luokkajakoon, kukin yhteiskuntaluokka sai pitää omistuksessaan vain tietyn värisiä timantteja. Valkoiset ja värittömät timantit oli varattu papeille ja hallitsijoille. Maanomistajat ja sotilaat saivat pitää timantteja, jotka vastasivat väriltään jäniksen ruskeaa silmää. Kauppiasluokka sai puolestaan pitää keltaisia timantteja ja alin luokka palaneen miekan värisiä timantteja, eli lähinnä harmaita ja mustia. Kuninkaat saivat pitää minkävärisiä timantteja vaan.
Myöhemmin jalokivien ammattilaiset alkoivat puhua väreistä paikkojen nimillä. Kaikista värittömimpiä timantteja kutsuttiin nimellä ”River”, koska timantit jotka löydettiin jokien penkereiltä olivat yleensä värittömiä. Timantteja, joissa oli keltainen vivahde kutsuttiin nimellä ”Cape” koska Hyväntoivon niemeltä (Cape of Good Hope) löydetyissä timanteissa oli usein keltainen vivahde. Myös Wesselton värinimi, jota Suomessa edelleenkin näkee käytettävän juontaa nimensä timanttikaivoksesta Etelä-Afrikassa. Tällaista paikkoihin perustuvaa värikooditusta kutsutaan vanhan maailman termistöksi.
Lähes 70 vuotta sitten, vuonna 1955, esitteli Gemological Institute of America (GIA) maailmalle aiempaa huomattavasti tarkemmat luokittelukriteerit, joista tuli alalle myös uusi standardi. Esim. värittömyyden suhteen GIAn värittömyyttä kuvaavia väriluokkia on 23 (asteikko D:stä Z:taan) kun aiempia paikkatietoihin perustuvia luokkia oli vain 9. Jokainen D-Z asteikon kirjain edustaa kapeaa aluetta ja värierot eri luokkien kesken ovat hyvin pienet. Asteikon viimeisen, Z:n, jälkeen tulevat ns. Fancy Colored -timantit, jolloin värillä alkaa olla väliä ja hinnat alkavat taas nousta.
Luonnossa esiintyvät värilliset timantit ovat todella harvinaisia, vain n. 2 % tuotetuista raakatimanteista on värillisiä. Värillisten timanttien värianalysointi on paljon monimutkaisempaa kuin ns. värittömien timanttien, tällöin arvioidaan perusväriä, sen tummuutta/vaaleutta sekä värin intensiteettiä. Ns. sekundäärisillä väreillä on dramaattinen vaikutus hintaan. Jos vaaleanpunaisessa timantissa on edes häivähdys ruskeaa, voi sen hinta pudota helposti 30-50%. Värillisissä timanteissa värillä on suurempi painoarvo kuin puhtaudella. Suurimmat hinnat timanttien huutokaupoissa on maksettu juuri värillisistä timanteista. Kallein huudettu kivi on CTF Pink Star (59.6 ct.), joka huudettiin vuonna 2017 71,2 miljoonalla dollarilla (yllä kuvassa). Harvinaisin luonnonväri timanteissa on oranssi.
Värin yhteydessä on syytä mainita sellainen seikka, että timantteja myös värikäsitellään, jolloin tavoitteena voi olla joko poistaa timantista väriä tai lisätä siihen väriä tai muuttaa väripainotusta. Tällaisesta tehdystä värikäsittelystä tulee aina mainita, sillä ne eivät välttämättä ole pysyviä toimenpiteitä. Värikäsitellyt kivet ovat arkoja kuumuudelle, jolloin esim. kultasepän korjaustoimenpiteissä käyttämän soihdun kuumuus voi muuttaa timantin värin.